Tukka lähti, järki jäi!
Kalju pläntti. Pieni, marmorikuulan kokoinen pläntti ohimon yläpuolella.
-Äiti, mikä tää on?
Ulkonäkökeskeinen, estetiikkaa rakastava äitini valahti kalpeaksi ja käski varaamaan ajan ihotautilääkärille. Hän tiesi ennen minua mistä oli kyse. Pälvikalju oli aktivoitunut, eivätkä hiukseni siitä lokakuisesta
illasta lähtien koskaan enää palanneet entiselleen. Kaljut pälvet levisivät ohimoilta takaraivolle ja viimeisenä haihtuivat taivaan tuuliin loputkin hiukset. Vuoden 1993 kevääseen mennessä minusta oli tullut täysin kalju. Muutaman seuraavan kuukauden aikana myös ripseni ja kulmakarvani hylkäsivät minut. Oli kieltämättä vähän pääsiäismunamainen olo.
Läträsin linimenttien kanssa, popsin lisäravinteita, poistatin jopa amalgaamipaikkani, koska kuulin jostain, että nekin saattavat aiheuttaa hiustenlähtöä. Mikään ei auttanut.
Pälvikaljun hoito
Parin vuoden ajan kokeilin vaikka mitä poppaskonsteja; istuin päänahkaa venyttävässä, pölynimurin suutinta muistuttavassa laitteessa kerran viikossa, läträsin linimenttien kanssa, popsin lisäravinteita, poistatin jopa amalgaamipaikkani, koska kuulin jostain, että nekin saattavat aiheuttaa hiustenlähtöä. Mikään ei auttanut. Hiusten toivoton palautusyritys kärjistyi, kun eräs hyväntahtoinen henkilö ehdotti kantavan tamman virtsasta tehtyjä ruiskeita… Ei, ei enää tätä. Jos tässä nyt kävi niin, että hiukset lähtivät pysyvästi, olkoon niin, keskitän energiani johonkin hyödyllisempään kuin turhiin toiveisiin.
Totta kai aluksi oli vaikeaa sopeutua siihen, ettei tuuli enää hulmua hiuksissa eikä enää voi terapoida elämäänsä kampaajan tuolissa, koska peruukin leikkaaminen ei vaan aja samaa asiaa. Aluksi karsastin peruukkeja muutenkin, ne kun vielä -90-luvulla saattoivat olla melkoisia matonkuteita. Peruukkien avulla tuijotus ja
”mikäs syöpä sulla on?” kyselyt kuitenkin vähenivät, joten vaihdoin hatut ja huivit nailonkarvoihin. Olen aina ollut kova palelemaan ja peruukki lämmitti sopivasti paljasta päätäno, jonka kautta paljon lämpöä haihtui. Melko nopeasti löysin myös Hiusextra Heinilän Railan, joka on oikea taivaanlahja. Raila tuntee kasvojeni ja kalloni muodon niin hyvin, että kun joka vuoden alussa haen uuden peruukin, kerron Railalle vain pituus-ja väritoiveen ”noin” ja poikkeuksetta ensimmäinen kampaus, jonka päähäni saan, on se oikea. Hiusextran peruukkien pohjat ovat ihanan kevyet ja hengittävät, ne kestävät kovaakin kulutusta (olen aika armoton kutreilleni). Peruukki on minulle ennen kaikkea arkinen työkalu, jonka tulee pysyä vauhdissa mukana ja istua niin, ettei se pyöri päässä, muttei myöskään purista migreeniä pintaan. Enkä halua olla hahmo, eli peruukki ei saa näyttää peruukilta.
Kiharsin, kähersin ja värjäsin aikoinani siinä missä muutkin, mutta ei ulkonäkö koskaan määritellyt sitä mitä olen ihmisenä ja naisena.
Alopecia hiukset
Asennettani kaljuun on monasti kehuttu rohkeaksi… En oikein koskaan ole ymmärtänyt tätä. Eihän siinä ole mitään rohkeaa, kun hyväksyy tosiasiat ja yrittää elää niiden kanssa. Tosin en myöskään koskaan ole uskonut, että hiukset ovat naisen kruunu tai naiseuden mitta. Kiharsin, kähersin ja värjäsin aikoinani siinä missä muutkin, mutta ei ulkonäkö koskaan määritellyt sitä mitä olen ihmisenä ja naisena. Asenteeseeni vaikutti varmaan sekin, etten koskaan ole ollut prinsessa-tyyppinen, enkä niin sanottu ”kaunis tyttö”. Olin pitkä, hontelo ja kiipeilin puissa poikien kanssa. Ihottuman vuoksi kasvoni maalattiin pahimpaan siitepölyaikaan sinisellä, rauhoittavalla linimentillä. Suupieleni olivat halki useamman vuoden B-vitamiinin puutoksesta johtuen ja muutenkin olin koko ajan jotenkin toipilaana.
Teini-ikäisenä pyörryin bussissa ja lääkäri totesi, ettei minulla ollut lainkaan vatsahappoja. Hiusten lähtö kaiken tämän jälkeen oli ihan ”piece of cake”. Hassua kyllä, heti kun hiukset olivat lähteneet, katosivat myös ihottumat ja migreenit ja senkin vuoksi olen ollut ihan tyytyväinen; kaljuus ei aiheuta kipua, eikä estä tekemästä mitään. Lapset saattavat tuijottaa uimahallissa ja eräskin kysyi : ”Äiti, miksi tolla miehellä on tissit”. Lähinnä nämä kommentit naurattavat ja ajattelen, että jos joku näin pienestä järkyttyy, saisi järkyttyä useammin, siihenkin tottuu.
Kuvat Otto Turunen / Kuvauspaikka Teatteri Jurkka